Kultakala katajalla

Kävin eilen suunnistamassa mäki-intervalleja, about kilometrin mittaisia. Seuralla oli harjoituspäivä ja ne olivat iltapäivän ohjelmassa. Systeemi siis oli se, että otettiin viestityylinen yhteislähtö ja siitä kaikki lähtivät ekalle radalle, joka koostui lähdön lisäksi kolmesta rastista. Nopeimmat jäivät odottelemaan kolmoselle muutamaksi minuutiksi, jonka jälkeen lähtivät kävelemään seuraavalle lähdölle. Meidän seurasta ei yhtäkään huippu-urheilijaa löydy (no kaksimetrinen kilometrikoipinen maratoonari löytyy) ja silti mä onnistuin jäämään kilometrin matkalla just sen verran, että saavuin kolmoselle kun aikaisemmin tulleet olivat just lähdössä seuraavaan paikkaan. Kilometrin matkalla sellaiset 3 minuuttia tappiota. Nojaa.

Okei, osa mun ajasta paloi siihen, kun seisoin metrin päässä rastista, enkä nähnyt sen merkkiä. Oikeastikin menin kyllä sivusta ohi ja takaisin palatessani luulin rastipistettä jyrkänteeksi, tarkemmalla katsomisella se taisikin olla nenä. Tätä se teettää kun on kultakalan keskittymiskyky. Siinä ihmetellessä huutelin lähestyvälle isälleni, että missä se rasti on, eikö sen tässä pitäisi olla ja se huusi takaisin, että siinähän se on katajassa. Rasteja ei meinaan oltu merkitty perinteiseen tapaan rastilipuilla, vaan puihin oli sidottu vaan valkoisia muovinauhoja, enkä mä nyt sellaisia voinut nähdä.

Muuten ihan hyvä fiilis, nätti ilmakin oli eilen (ja tänään, ai auringonpaiste! Ja lämpö!). Enkä mä edes ollut viimeinen, seitsemänkymmentä vuotiaat mummot jäi jälkeen, on voittajafiilis.

Uusi yritys

Tästä tämä taas lähtis, uusi yritys kirjoitella treenikuulumisia melkein vuoden tauon jälkeen. Jaiks. Ajatus on edelleen sama kuin vuosi sittenkin, kirjoitella fiiliksiä ja pohtia syvällisiä. Olen mä tosin sen verran tavoitehakuinen ihminen, että nykyään seurailen aika tarkasti lenkkieni pituuksia ja nopeuksia Endomondon avulla (vaikken ihan varma olekaan aina sen oikeellisuudesta), joten voi olla, että jotain lukuja päätyy joskus bloginkin puolelle.

On mulla kyllä muitakin tavoitteita kun nauttia ja edistää terveyttä. Kuntosuunnistajana (kuitenkin urheiluseuraan kuuluvana) kauden päätavoite on Jukolassa, 32 päivän päässä. Toivottavasti pääsen osallistumaan tänäkin vuonna. Sen lisäksi olen ajatellut, että voisi olla kiva osallistua syksymmällä johonkin juoksutapahtumaan, mutta sen näkee sitten. Tota Jukolaa silmällä pitäen treenaan tällä hetkellä vauhtikestävyyttä, metsässä meneminen kun on niin raskasta, että vaikka menee hyvin maltillista hölkkävauhtia, sykkeet kipuaa vk-alueelle.

Nauttiminen on kyllä suuri syy vetää lenkkarit jalkaan. En ymmärrä niitä hampaat irvessä lenkille raahautujia, jotka menevät vaan kun "on pakko" (miten niin on pakko, kai sitä muutakin ajanvietettä keksii?). Tosin epäilen, ettei heitä oikeasti ole edes olemassa, se on vain joku myytti, jota juoksijat ja hölkkäilijät kertovat voidakseen tuntea olonsa paremmiksi ja sanoa, etteivät ymmärrä.

Liikunnan ilo

Nyt mä löysin sen. Kadonneen liikunnan ilon nimittäin. Olen käynyt lenkillä, olen käynyt suunnistamassa mutta en oikein tiedä miksi. Se on ollut tapa ja on hyvä harrastaa liikuntaa, mutta en oikeastaan ole vähään aikaan muistanut miksi. Lenkki on lenkki, hölkkäilen sen 4,5km joka minun peruslenkkini on, toisinaan nopeammin toisinaan hitaammin, toisinaan kärsin siitepölystä, toisinaan polvikivuista ja toisinaan nilkkasärystä. Joskus ei ole mitään ongelmaa. Mutta fiilis ei ole ollut lenkin jälkeen mahtava, ei välttämättä edes parempi kuin lenkille lähtiessä.

Oikeastaan mä en edes tajunnut sitä kun vasta eilen. Eilen tuntui oikeasti mahtavalta, kun mä lenkin jälkeen lyyhistyin meidän takapihan nurmikolle venyttelemään. Siinä istuessa tuli sellainen valtavan kuuma olo, joka tulee aina kun lihakset ovat lämpimät ja pysähtyy paikkaan jossa ei tuule tai ole mitään muutakaan viilentävää. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun jalat tuntuivat olevan ihan poikki, ja oli pakko istua suihkun lattialle kun en jaksanut seistä, oli olo mahtava.

(Ihan selitelläkseni, ei mun jalkani pelkästään 5km lenkistä tullut niin väsyneeksi etten jaksanut seistä, oli siinä muutakin).

Ehkä se on tämä ilma. Mä vaan olen kesä-ihmisiä.

5,856

Nyt se on ohi. 1500 metriä juostu liikunnan opettajan valvovan silmän alla. En päässyt ihan tavoitteisiini ja syitä siihen voisin listata useita: liian suuret tavoitteet, liian aikainen kellonaika, siitepölykausi…

Mä en ole aamuihminen. Herääminen aamulla on kyllä helppoa, mutta lenkille en pääse. Ne muutamat kerrat kun olen kokeillut, minulle tulee aina paha ole muutaman sadan metrin jälkeen, kestävyys on huono ja juoksu ei suju. Ja nyt piti jousta jo vähän aamukahdeksan jälkeen. Ja se siitepöly, sattuu kurkkuun ja vaikeuttaa hengittämistä. Tuossa tonnivitosessakin kun on tehokkaalla hapenotolla joku osuus.

Jos näitten selittelyjen jälkeen siihen aikaani: 8 minuuttia 47 sekuntia. Kilometriaikana siis joku 5:50, ei mikään hirveän loistava. Mutta mä sentään juoksin. Liikunnanopettajia tarjosi esimerkiksi kovasta rasitusastmasta kärsiville vaihtoehtona jotain kävelytestiä, missä kävellään 2km ja mittaillaan sykkeitä ja jotain. Ja sitten yllättäen meidän liikunnan ryhmästä joku kolmasosa kärsi juoksemista estävistä vammoista. Varmasti.

Juoksemisen jälkeen pelattiin pesistä. Itse heiluin kotipesässä lukkarina. EI se ihan täysin putkeen mennyt, mutta siihen verrattuna kuinka kauan viime pelistä oli, meni se ihan hyvin. Sain useimmiten kiinni kotipesän suuntaan tulevat heitot ja suurin osa syötöistä oli tarpeeksi korkeita ja suoria. Pesille heitot eivät olleet ihan täydellisiä, mutta ei se mitään. Kukaan muu ei suostunut lukkariksi, niin saivat tyytyä sitten tähän.

Ainiin, ainoastaan yksi niistä, jotka eivät voineet juosta tonnivitosessa, ei voinut juosta myöskään pesiksessä. Muilta sujui hyvin.

Voittajafiilis

Tänään on hyviä fiiliksiä jaettavana! Minusta on pitkään tuntunut, että kunto jumittaa paikallaan, eikä kestävyys ole parantunut melkein yhtään koko kevään aikana huolimatta harjoittelun määrästä.

Ei enää! Vihdoin mä pääsin yli siitä jumituksesta. Tänään menin koulun jälkeen lenkille ja hölkkäsin pidempään kun olen ikinä ennen hölkännyt. Siis ihan oikeasti ikinä ennen elämässäni. Mahtava tunne.

Ajattelin, että hölkkäilen sen saman 4,5km mitä aina ja yritän selviytyä siitä, vaikka reidet tuntuivat kipeältä jo lähtiessä. Kipu kuitenkin katosi parin sadan metrin jälkeen ja sen jälkeen kulki. Ensin tulin sen suunnittelemani matkan, mutta kun ei vielä tuntunut raskaalta jaloissa eikä keuhkoissa niin päätin jatkaa kotiin saakka. Ja kotikadun päässä ei tuntunut vieläkään kovin raskaalta niin päätin jatkaa talon ohi eteenpäin ja kääntää ympäri muutaman parin sadan metrin päässä, ottaen vaikkapa puoli kilometriä lisää. Juoksin sitten yhden metsätien päästä päähän ja takaisin ja loppujen lopuksi matkaa kertyi lähemmäs 6,5km. Siis 6500 metriä! Olisi sittenkin pitänyt ilmoittautua tämän kuun lopussa juostavalle Salon Seiskalle.

Ihan ohimennen tähän loppuun, mulla on kyllä tarkoitus säätää blogin ulkoasua vähän omaperäisemmäksi, ei vaan ikinä tunnu olevan aikaa tietokoneen edessä istumiselle. Ehkä se pääsee vielä seuraavaksi sadepäivän aktiviteetiksi?

Kauden avaus

Suunnistuskausi avattu! Reitti oli kyllä lyhin tarjolla oleva ja senkin menin suurimmaksi osaksi kävellen, kun ajattelin kartanluvun olevan taas ruosteessa talven jälkeen, mutta kuitenkin. Ihan hyvin meni, ei tullut suuria hakemisia ja maaliin radan yhdeksäntenä. Yllättävän hyvin verrattuna vauhtiin, lähtijöitä kuitenkin lähemmäs 50. Loppusuoralla vasta päätin ottaa kilpaa ajan kanssa ja siitä toisiksi nopein väliaika. Kyllä näitä sijoituksia voi vähän juhlia, vaikka ei tästä nyt mitään tuloskeskeistä pitänytkään tulla.

Olen pääsiäisen viettänyt ulkona auringonpaisteesta nauttien. Menen jotenkin ihan sekaisin keväästä, joka kerta kun jossain lentää perhonen, on se pakko ilmoittaa ääneen ja hymyilyttää koko ajan. Leskenlehdetkin näyttävät kauniilta kukkasilta mansikkamaassa. Lauantaina kävin pyöräilemässä ja sunnuntaina hankin hyötyliikuntaa haravoimalla. Sen lisäksi haastoin perheen sulkapalloturnaukseen, viritin pihalle verkonkin ja kaikkea. Tuli siinä tosin taas todetuksi, että mailapelit eivät ole ihan minua, muutenkin pitkähköt raajat ja sitten pitäisi vielä onnistua hallitsemaan mailaa käden jatkona. Olin meinaan perheen huonoin. Mutta eipä se mitään, otin häviön takaisin voittamalla ne tänään rasteilla.

Lama-kausi

Eipä ole viimeaikoina postauksia sadellut ja nytkin tulee vain tälläinen tynkä. Se johtui siitä, että liikunnan parissa on noussut korkeintaan negatiivisia tunteita. En ole jaksanut juosta tarpeeksi kovaa, tai maha on ollut täynnä ja olo raskas ja vaikka mitä. Lauantaina oli ihan jees pyörälenkki, mutta ei siitäkään sen enempää sanottavaa. Ihan jees, mutta en nyt tiedä oliko mitenkään erikoinen. Sää oli hyvä, vauhtikin oli kohtalainen ja ihan mukavaa se. Perhosia näkyi.

Tänään kuitenkin pääsin vihdoin lenkille jossa oli jotakin oikeasti hehkutettavaa. Vauhti oli hyvä ja vaikka matka oli melko lyhyt, niin silti tuli hyvä fiilis. Valoi hiukan uskoa siihen, että tonnivitonen menee ihan hyvin tossa kolmen viikon päästä.