Kaikkensa antaneena

Eilen oli liikuntatunnilla lihaskuntotreenausta piirissä. Tänään on sitten ollut vatsalihakset, pakarat ja pohkeet kipeinä. Minä kyllä pidän tämän tyylisestä kivusta, ainakin tietää tehneensä jotain. Tiedän kyllä, että kun lihakset kipeytyvät, niin ne ovat menneet maitohapoille, eikä ole venytelty ja palauteltu kunnolla, mutta silti se tunne, että tietää antaneensa kaikkensa, on aika makea.

Minulla on oikeastaan olleet pohkeet vähän jäykät jo pari viikkoa, jostain kumman syystä. Epäilen syyksi pitkiä loivia ylämäkiä (ja huonoja pohjelihaksia), jotka sijaitsevat normaalin lenkkini varrella. Nyt eilisen lihaskunnon jälkeen ne ovat oikeasti jäykät, ja tuntuu, ettei mikään määrä venyttelyä auta (tai auttaisi ehkä, ellei kyllästyisi venyttelyyn parissa minuutissa). Silti piti tänään päästä lenkille. Lenkkeily on minusta todella stressiä poistavaa ja rentouttavaa, ja olin tulla lähes hulluksi kun viimeksi oli tultu käytyä lenkillä joskus reilu viikko sitten. Tuntuu vähän typerältä valittaa siitä, ettei ole päässyt lenkille viikkoon, mutta jokainen juoksija (tai hölkkäilijä) varmasti tietää, kuinka raastavaa on istua kotisohvalla, jos ei ole päässyt polulle moneen päivään.

Pohkeet ovat kyllä varmasti huomenna entistäkin kipeämmät. No on niillä taas pari päivää aikaa toipua. Ehkä sunnuntaina edessä seuraava lenkki.

Taistelujälkiä

Tänään oli koululiikuntaa. Ohjelmassa jääpalloa. Koululiikunnassa on se hyvä puoli, että tulee harrastettua joskus edes sellaisiakin lajeja, joita ei muuten tulisi ajatelluksi. Ei itseltä peli oikein sujunut. Tuli kaatuiltua niin paljon, ettei ehtinyt aina pallon perään. Olen tottunut luistelemaan kaunokeilla, nyt otin kuitenkin jalkaan veljen vanhat hokkarit. Havaitsinpa tänään, että olen kaunokeilla tottunut ottamaan ensimmäisen potkun teräpiikeillä ja eihän hokkareissa niitä ollut. Vanhasta tottumuksesta koetin useasti terällä lähteä keräämään vauhtia, mutta kun piikkien sijasta siinä olikin pyöristetty reuna, niin eipä ottanut mikään vastaan. Seurauksenahan jalka meni niin kauas taakse, kunnes lopulta kaaduin polvilleni. Nyt on oikeassa polvessa kaunis iso mustelma. Ei voi todeta kuin että tekevälle sattuu. Ei varmana ole yhtä kauniita taistelujälkiä niillä kymmenellä, joita jostain syystä ei näkynyt tunnilla. Kahdenkymmenenyhden hengen ryhmässä se oli melko suuri prosenttiosuus, joka oli päättänyt olla tulematta.

No mutta, eivätköhän nuo mustelmat tuosta katoa kun teepuuöljyllä niitä hieroo. Ja onpahan ainakin taas merkki siitä, että on jotain tehnyt.

Ne ihmiset, jotka jättävät tulematta tunneille, koska ohjelmassa on jotain epämukavampaa, ovat minusta aika epäurheilijamaisia ja ärsyttäviä. Vielä lukiossakin tällaista huomaa varsinkin uinnin ja luistelun kohdalla, lentopallossakin jossain määrin. Minulla ei riitä ymmärrys. Vaikkei jostain lajista pitäisi niin, usein asennemuutoksella ongelma olisi täysin ratkaistavissa. Varsinkin kun meilläkin lukiossa pystyy valitsemaan kavereitten kanssa samat liikunnankurssit, niin siellä on kannustusta ja hyvää seuraa, vaikkei nyt ihan huipputasoa olisikaan. Eivätkä lukion liikunnat nyt ole edes mitään veristä taistoa, että pitäisi olla täydellinen. Pitemmälle melkein pääsee hyvällä huumorintajulla ja halulla yrittää.

Puupalikka joogaamassa

Normaalisti menen sunnuntaina juoksemaan pitemmän lenkin. Tänään en, olo on ollut turvonnut. En syö juurikaan vaaleita viljoja, mutta tänä viikonloppuna niitä on tullut monen viikon edestä. Ensin perjantaina äiti oli paistanut lettuja ja sitten juhlittiin hänen syntymäpäiviään, joten sekä eilen, että tänään tullut syötyä täytekakkua, piirakkaa… Enpä tiedä, voiko vehnä näin paljon turvottaa, vai onko tämä nyt vain sattumaan.

Lenkin sijasta päätin joogata hiukan. En ole joogannut pitkään aikaan ja jalat olivat nyt tönköt, rauhoittuminen ei sujunut ja tasainen hengittäminen oli työn takana. Oli kyllä mukavaa taas edes yrittää, vaikka en yhdessä liikkeessä pystynyt pysymään niin monen hengityksen ajan kuin olisin halunnut, enkä niin monta toistoa. Tuli vähän turhautunut olo, olen tottunut olemaan notkea, ja olen sitä kyllä vieläkin, mutta silti olin kuin puupalikka taivutellessani vartaloani muka-sulokkaasti. Ehkä se sieltä palailee kun ottaa taas joogaamisen mukaan kuvioihin.

Askeleiden unohtamista

Eilen oli koululiikunnan vuoro. En nuorempana ollut koululiikunnan ystävä yhtään, mutta lukiossa olen havainnut, että vika oli luultavasti epäinnostavissa opettajissa, eikä välttämättä minussa. On huomattavasti tylsempää juosta rinkiä salissa, jonka keskellä opettaja hakkaa patarumpua, kuin tanssia jenkkiräpin tahtiin kun opettaja nauraen käskee näyttää uhkaavalta.

Liikunnassa oli tosiaan eilen hip hop-tanssia. En normaalisti pidä mistään tanssillisista jumpista (joita koululiikunta tarjoaa tytöille vähän tylsän usein), mutta hip hop oli hyvässä seurassa ihan mukavaa. Itse asiassa olen sitä joskus ihan harrastanutkin ala-asteikäisenä pari vuotta ja kyllä se edelleen ihan maistui. Parhainta meillä liikunnassa on ehkä se, että opettajamme myöntää itse olevansa rytmitajuton ja hiukan huono tanssija, eikä siis vaadi sen enempää oppilailtaankaan. Liikkeet saa tehdä hiukan omalla tyylillä, eikä kukaan katso pahalla vaikka unohtaisi askeleet välillä.

Hiukan vain harmittaa ulkona vallitseva säätila. Lenkillä käynti muuttuu huomattavasti epämiellyttävämmäksi ajatukseksi, kun katsoo ikkunasta ulos ja piha on täynnä puista tuulen mukana varisseita oksia ja puut heiluvat monta metriä puolelta toiselle.

Jos joogaisi tänään. Tai ihan vaan pitäisi vapaaillan.

Esittelyt

Tästä alkaa hyvän olon treeniblogi. Postaukset kertovat fiiliksistä lenkeiltä ja treeneistä ja henkilökohtaisista saavutuksista. Monet kuntoilu-aiheiset blogit ovat tuloskeskeisiä ja kertovat tarkkoja saliohjelmia tai keskittyvät siihen mitä pitäisi saavuttaa ja miten pitäisi mennä. Toinen vallitseva blogityyppi aiheella kuntoilu, on laihdutusblogit, joissa lasketaan syötyjä kaloreita ja kulutettuja kaloreita, punnitaan itseään aamuisin ja toivotaan mahdollisimman pieniä lukemia. Kummankinlaisille löytyy toki lukijakuntansa, eivätkä ne huonoja olekaan, mutta mielestäni jotakin puuttuu. Ei ole paljonkaan blogeja, joissa keskitytään liikunnan tuomiin tuntemuksiin ja paneudutaan siihen kuinka ihanaa on juosta keväisessä auringonpaisteessa ilman tavoitetta siitä, kuinka pitkälle tai millä vauhdilla pitäisi juosta. Kyllä näitäkin toki löytyy, mutta ei tarpeeksi.

En itse ole huippu-urheilija. Olen harrastanut suunnistusta ihan pienestä asti, mutta siitä ei ikinä ole luotu mitään tuloskeskeistä. En kyllä ole rehellisyyden nimissä suunnistuksen piirissä suuria saavuttanutkaan, lukuun ottamatta niitä tärkeimpiä: hyvää oloa ja onnistumisen tunnetta. Aloitin varsinaisesti kuntoilun vasta vuosi sitten, sitä ennen olin melko lailla huonokuntoinen sohvaperuna. Vuosi sitten keväällä aloitin juoksemisen ja koko kesän ahkerasti kävinkin useampia kertoja viikossa lenkillä. Syksyllä ilmojen pimetessä teki mieli jättäytyä kotiin, ja pidin juoksemisesta kolmisen kuukautta taukoa. Tammikuussa aloin taas raahata itseäni takaisin lenkille ja pikku hiljaa alkaa kunto palautua.

Älkääkä käsittäkö väärin, aion toki itsekin joskus kertoa lenkkieni pituuksia. Aikaa en ikinä normaali-lenkilläni ota, joten sitä vähemmän. Ei tästä silti täysin tule fiilistely-blogi jossa kerrotaan ainoastaan mitä tapahtuu korvien välissä.