Tänään oli koululiikuntaa. Ohjelmassa jääpalloa. Koululiikunnassa on se hyvä puoli, että tulee harrastettua joskus edes sellaisiakin lajeja, joita ei muuten tulisi ajatelluksi. Ei itseltä peli oikein sujunut. Tuli kaatuiltua niin paljon, ettei ehtinyt aina pallon perään. Olen tottunut luistelemaan kaunokeilla, nyt otin kuitenkin jalkaan veljen vanhat hokkarit. Havaitsinpa tänään, että olen kaunokeilla tottunut ottamaan ensimmäisen potkun teräpiikeillä ja eihän hokkareissa niitä ollut. Vanhasta tottumuksesta koetin useasti terällä lähteä keräämään vauhtia, mutta kun piikkien sijasta siinä olikin pyöristetty reuna, niin eipä ottanut mikään vastaan. Seurauksenahan jalka meni niin kauas taakse, kunnes lopulta kaaduin polvilleni. Nyt on oikeassa polvessa kaunis iso mustelma. Ei voi todeta kuin että tekevälle sattuu. Ei varmana ole yhtä kauniita taistelujälkiä niillä kymmenellä, joita jostain syystä ei näkynyt tunnilla. Kahdenkymmenenyhden hengen ryhmässä se oli melko suuri prosenttiosuus, joka oli päättänyt olla tulematta.
No mutta, eivätköhän nuo mustelmat tuosta katoa kun teepuuöljyllä niitä hieroo. Ja onpahan ainakin taas merkki siitä, että on jotain tehnyt.
Ne ihmiset, jotka jättävät tulematta tunneille, koska ohjelmassa on jotain epämukavampaa, ovat minusta aika epäurheilijamaisia ja ärsyttäviä. Vielä lukiossakin tällaista huomaa varsinkin uinnin ja luistelun kohdalla, lentopallossakin jossain määrin. Minulla ei riitä ymmärrys. Vaikkei jostain lajista pitäisi niin, usein asennemuutoksella ongelma olisi täysin ratkaistavissa. Varsinkin kun meilläkin lukiossa pystyy valitsemaan kavereitten kanssa samat liikunnankurssit, niin siellä on kannustusta ja hyvää seuraa, vaikkei nyt ihan huipputasoa olisikaan. Eivätkä lukion liikunnat nyt ole edes mitään veristä taistoa, että pitäisi olla täydellinen. Pitemmälle melkein pääsee hyvällä huumorintajulla ja halulla yrittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti