Kultakala katajalla

Kävin eilen suunnistamassa mäki-intervalleja, about kilometrin mittaisia. Seuralla oli harjoituspäivä ja ne olivat iltapäivän ohjelmassa. Systeemi siis oli se, että otettiin viestityylinen yhteislähtö ja siitä kaikki lähtivät ekalle radalle, joka koostui lähdön lisäksi kolmesta rastista. Nopeimmat jäivät odottelemaan kolmoselle muutamaksi minuutiksi, jonka jälkeen lähtivät kävelemään seuraavalle lähdölle. Meidän seurasta ei yhtäkään huippu-urheilijaa löydy (no kaksimetrinen kilometrikoipinen maratoonari löytyy) ja silti mä onnistuin jäämään kilometrin matkalla just sen verran, että saavuin kolmoselle kun aikaisemmin tulleet olivat just lähdössä seuraavaan paikkaan. Kilometrin matkalla sellaiset 3 minuuttia tappiota. Nojaa.

Okei, osa mun ajasta paloi siihen, kun seisoin metrin päässä rastista, enkä nähnyt sen merkkiä. Oikeastikin menin kyllä sivusta ohi ja takaisin palatessani luulin rastipistettä jyrkänteeksi, tarkemmalla katsomisella se taisikin olla nenä. Tätä se teettää kun on kultakalan keskittymiskyky. Siinä ihmetellessä huutelin lähestyvälle isälleni, että missä se rasti on, eikö sen tässä pitäisi olla ja se huusi takaisin, että siinähän se on katajassa. Rasteja ei meinaan oltu merkitty perinteiseen tapaan rastilipuilla, vaan puihin oli sidottu vaan valkoisia muovinauhoja, enkä mä nyt sellaisia voinut nähdä.

Muuten ihan hyvä fiilis, nätti ilmakin oli eilen (ja tänään, ai auringonpaiste! Ja lämpö!). Enkä mä edes ollut viimeinen, seitsemänkymmentä vuotiaat mummot jäi jälkeen, on voittajafiilis.

Uusi yritys

Tästä tämä taas lähtis, uusi yritys kirjoitella treenikuulumisia melkein vuoden tauon jälkeen. Jaiks. Ajatus on edelleen sama kuin vuosi sittenkin, kirjoitella fiiliksiä ja pohtia syvällisiä. Olen mä tosin sen verran tavoitehakuinen ihminen, että nykyään seurailen aika tarkasti lenkkieni pituuksia ja nopeuksia Endomondon avulla (vaikken ihan varma olekaan aina sen oikeellisuudesta), joten voi olla, että jotain lukuja päätyy joskus bloginkin puolelle.

On mulla kyllä muitakin tavoitteita kun nauttia ja edistää terveyttä. Kuntosuunnistajana (kuitenkin urheiluseuraan kuuluvana) kauden päätavoite on Jukolassa, 32 päivän päässä. Toivottavasti pääsen osallistumaan tänäkin vuonna. Sen lisäksi olen ajatellut, että voisi olla kiva osallistua syksymmällä johonkin juoksutapahtumaan, mutta sen näkee sitten. Tota Jukolaa silmällä pitäen treenaan tällä hetkellä vauhtikestävyyttä, metsässä meneminen kun on niin raskasta, että vaikka menee hyvin maltillista hölkkävauhtia, sykkeet kipuaa vk-alueelle.

Nauttiminen on kyllä suuri syy vetää lenkkarit jalkaan. En ymmärrä niitä hampaat irvessä lenkille raahautujia, jotka menevät vaan kun "on pakko" (miten niin on pakko, kai sitä muutakin ajanvietettä keksii?). Tosin epäilen, ettei heitä oikeasti ole edes olemassa, se on vain joku myytti, jota juoksijat ja hölkkäilijät kertovat voidakseen tuntea olonsa paremmiksi ja sanoa, etteivät ymmärrä.